Peliriippuvuus ja sen raadollinen totuus

Mä olin rikki, tuntuu että oon aina ollut. On ollut paha olla, sisäisesti tyhjä ja vailla rakkautta. Jo lapsena mä etsin ulospääsyä noihin olotiloihin. Tuntikausia urheilua, Nintendoa ja telkkarin tuijottamista. Ettei vaan tarvitsisi kohdata totuutta.

Mulla oli isää ikävä. Se lähti pois ja jätti mun sisälle ikävän ja kivun. En kestänyt sitä ja etsin jatkuvasti helpotusta niihin oloihin, mikä vaan vei huomion ikävästä, kelpasi. 8 vuotiaana löysin kioskin hedelmäpelin. Se antoi mulle ihmeellisiä kiksejä. Näin siinä koneessa isäni kasvot. Lapsuuden ainoa kunnon muisto minun ja isän välisestä yhteisestä ajasta oli, kun oltiin Linnatuulessa pelaamassa pelikoneita. Isä oli iloinen ja antoi mulle huomiota.

Pelaaminen jatkui usein. Rahaa ei ollut mutta opin huijaamaan ja valehtelemaan todella nuorena, pelaamaan oli päästävä. Varastin kaupasta karkkia ja tupakkaa, myin ne luokkakavereille ja menin pelaamaan linja-autoasemalle pokeria tai kenoa. Koneet antoivat mulle silloin hetken helpotuksen ikävästä. Olin todellisessa koukussa siis jo ennen kuin täytin 12v. Muutama vuosi meni samaa rataa. Valheita ja varkauksia jotta pelit sai jatkua.

14 vuotiaana elämääni tuli uusi rakkaus, uusi lohduttaja. Join ensimmäisen humalani Kuopiossa jalkapalloreissulla. Olin humalassa 15min ja oksensin 3 tuntia mutta aamulla muistin vaan sen humalan tunteen, se antoi mulle vapauden kaikesta mikä mua oli sisäisesti kahlinnut. Oli vuosi 1994 ja mä ajattelin silloin, että oon löytänyt lääkkeen mun kipuun. Voi kunpa oisin silloin ymmärtänyt kuinka väärässä olin.

Viina vei mut siitä hetkestä syvälle päihteiden ja rikollisuuden maailmaan. Viha tuli humalassa ulos väkivallan kautta. Otin ja annoin turpaan joka viikonloppu. 21 vuotiaana jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan, 1,8 vuotta ja tuomio tuli yhdeksästä pahoinpitelystä +aseellisesta ryöstöstä. Suurin osa pahoinpitelyistä oli suuntautunut narkkareita kohtaan koska vihasin heitä ja kuvittelin olevani parempi kuin he, olinhan kunniakas viinamies.

Vankilassa sellikaverina oli Helsingistä kotoisin oleva hieman vanhempi mies. Naamasta näki, että hän oli vetänyt muutakin kuin pulkkaa. Joka päivä hän piikitti suoneensa huumetta ja näin, kuinka hän leijui toiseen todellisuuteen. Joka päivä hän tarjosi mullekin kamaa, minä tietysti kieltäydyin koska en ollut mikään räkäinen narkkari. Kuukausi oli mennyt ja mulle rupesi jo ns. tiili puremaan. Tuntui että aika mateli ja että selli meni päivä päivältä pienemmäksi.

Sitten se tapahtui… Andy kysyi että pistetäänkö piikki sullekin ja mä sanoin että anna mennä. Mä halusin pois siitä todellisuudesta missä pää oli ruvennut leviämään. Ensimmäinen annos subutexiä virtasi suoniini ja se oli jotain yliluonnollista, silloin ajattelin jopa, että kohtasin Jumalan huumeen muodossa. Lopputuomio meni sitten suurimmaksi osaksi sekaisin. Subua, piriä, pameja ja mitä sattui olemaan liikkeellä. Jouduin linnaan, koska olin hakannut vihaamiani narkkareita ja kun pääsin 9kk myöhemmin sieltä pois, olin yllätys, yllätys, narkkari!!!

Siitä alkoi elämässäni melkoinen luisu.Useita vankilareissuja, kodittomuutta, mielisairaalareissuja, itsetuhoajatuksia ja jonkun tyylisiä yrityksiä. Syrjäydyin tästä maailmasta, en halunnut kohdata totuutta enkä ottaa vastuuta. Viimeiset vuodet päihdemaailmassa olivat täynnä pelkotiloja ja itseinhoa.

2009 tuli yksi käänne elämääni. Olin suljetulla osastolla sairaalassa ja sinne tuli kaksi miestä kertomaan siitä, kuinka he on ollut samassa jamassa kuin mä ja nyt raittiina. He olivat saaneet avun vertaistuesta ja pyysivät mua mukaan niihin kokouksiin. Mulla oli tunne, että tuhoudun kohta ja että mun psyyke ei enää kestä, joten olin todellakin valmis kokeilemaan. Heti ensimmäinen tapaaminen oli ihmeellinen, siellä oli tupa täynnä porukkaa, jotka tiesivät mitä olin läpikäynyt ja miltä musta tuntuu. Olin löytänyt paikan missä mulla oli mahdollisuus olla päivä kerrallaan selvin päin.

Alkuhuuma oli valtava muutaman kuukauden. Tuntui mahtavalta olla selvinpäin. Sitten yksinäisyys rupesi hiipimään taas elämääni. Mulla oli tunne, että kukaan ei rakasta mua ja että mä en osaa rakastaa. Mulla oli taas kova ikävä isää. Viina ja huumeet olivat turruttaneet 15 vuotta kivut, mutta ne oli yhä siellä tallessa. Kun päihteet jäi pois, tuli sisäiset kivut ja tyhjyys takaisin.

Silloin ensirakkauteni rupesi lähestymään mua. Kaupoissa ja kioskeilla olivat ne RAY:n seireenit, jotka rupesivat huutelemaan. Pelikoneet ottivat ajatukset ja kivun pois. Mun ei tarvinnut miettiä niinä hetkinä mitään, pelaaminen vei mut totaalisesti toiseen maailmaan. Alkuun vaan kioskeilla koneita mutta pikkuhiljaa nettipokeri tuli mukaan kuvioihin.

Siihen aikaan mun tulot oli tosi pienet, periaatteessa kelan ja sossun tuilla elelin. Pelaamiseen meni paljon aikaa ja rahaa, joten mukaan tuli taas valheet ja varastelu. Olin nopeasti syvällä pelimaailmassa. Mukaan tuli vedonlyönti, sekä kioskilta veikkauksen kautta että netissä kymmenien ulkomaisten sivustojen kautta. Pelasin tai säädin rahaa pelaamista varten, nuo asiat täytti elämäni.

Pysyin raittiina vertaistuen avulla mutta ihmisarvoista elämää en todellakaan viettänyt. Pelaaminen luisui nopeasti tasolle, jossa en ollut koskaan ollut, edes silloin kun käytin kamaa. Moraalini muuttui todella löyhäksi, jos sitä oli ollenkaan. Varastin ja kusetin rahaa kaikilta, joilta sitä oli mahdollista saada. Mikään eikä kukaan ollut turvassa mun valheilta. Rahaa oli saatava koska mun psyyke huusi pakoa peleihin. Mitä enemmän varastin ja valehtelin, sitä enemmän tuli taakkaa ja itseinhoa sisälleni, ja kun en sitä kestänyt kohdata pakenin tietysti pelaamaan.

Nettipetoksia, ystävien manipuloimista ja nyyhkytarinoita. Varastamista ja valehtelua päivästä toiseen, pelaamaan oli päästävä. Joka päivä tuli hetkiä, milloin en päässyt päätäni pakoon ja niissä hetkissä itsemurha tuntui hyvältä ajatukselta. Inhosin ja vihasin itseäni ja tekojani. Olin antanut itselleni luvan päättää päiväni, jos kipu menee liian kovaksi.Se piste tuli vuonna 2014.

Otin ison määrän unilääkkeitä, mutta sekään ei onnistunut niin kuin ei mikään muukaan elämässäni. Ihmeen kaupalla heräsin sairaalasta, josta mut kärrättiin psykiatriselle. Silloin päätin lopettaa pelaamisen, olin varma, että oma pohjani oli löytynyt mutta olin väärässä. Pelaaminen jatkui parin viikon päästä yhtä voimakkaasti, pakomatka todellisuudesta jatkui. Tein koko ajan rikoksia ja petin ystäviäni.

2015 lokakuussa päätin mennä junan alle. Vain muutamaa hetkeä ennen kuin se olisi tapahtunut, tuli oven taakseni ystävä, joka pyysi mua hengelliseen kokoukseen mukaan. Hän sai mut puhuttua autoon ja matkattiin Tampereelle kokoukseen. Mun suhteeni Jumalaan oli selvä, parempi että pysyy kaukana musta. En halunnut uskoa Jumalaan. Isäni oli uskovainen ja hylkäsi mut. Yhdistin Jumalan voimakkaasti siihen isän hylkäämiseen.

Kokouksessa oli ulkomaalainen mies puhumassa. Se puhui vaan koko ajan Isän rakkaudesta. Mä näin sen naamasta, että se oli kokenut sen mistä puhui. Mua alkoi itkettään ja ampasin äkkiä ulos huoneesta. Se tapahtui ainakin viisi kertaa sen illan aikana. Seuraavana päivänä mentiin taas sinne ja se sama vanha mies puhui taas vaan Isän rakkaudesta. Mua rupes taas itkettään, mutta nyt en jotenkin pystynyt lähtemään karkuun vaan murruin täysin, ensimmäistä kertaa vuosiin. En ollut antanut itkun tulla vuosiin, pahan oloni toin esiin vihan kautta. Illalla eräs mies kysyi mökillä, että haluutko elämään muutoksen, haluutko antaa elämäsi Herralle. Siinä hetkessä olin kypsä heittämään taakkani Jumalalle. Kaikki vihat, rakkaudettomuudet ja itseinhot.

Sain täyttyä rakkaudella ja ilolla.

Elämäni muuttui kokonaan ja olin vapaa lopullisesti, tai niin luulin. Todellisuudessa olin vapaa kaikesta vajaan vuoden. Sitten tuli elämässä sellainen isku, johon kaaduin. En osannut siinä hetkessä turvautua Jumalaan vaan siihen mikä oli aina ollut läsnä. Rupesin pelaamaan. Paluu siihen pisteeseen mistä lopetin aiemmin, tapahtui välittömästi. Elin täysin ihmisarvotonta rotan elämää jälleen.

Välillä murruin polvilleni ja sain kokea taas, kuinka Jumala nosti ylös ja hetken oli hyvä olla. Sitten tuli taas vastoinkäymisiä ja pelaaminen jatkui. Tätä menoa elämä jatkui, henkisestä vapaudesta henkiseen vankilaan. Tosin pelaamisen takia olen joutunut kaksi kertaa fyysisestikin vankilaan, mutta nyt oli kyseessä toisenlainen vankila, mielen selli. Koko uskossa olo ajan olen elänyt ns. kahta elämää. Tietyn kuvan näytin maailmalle, jotta kelpaisin ihmisille ja sitten mulla oli salainen pelimaailma. Mutta kaikki rupesi pikkuhiljaa romahtamaan.

Yritin peitellä jälkiäni, mutta meno oli niin kovaa, etten ehtinyt kaikkea piilottaa. Ihmiset rupesivat huomaamaan, että mulla oli joku pielessä. Mä rupesin mustamaalaamaan niitä, jotka näki mun touhun läpi. Yritin keinolla millä hyvänsä pitää riippuvuuteni ja haisevuuteni piilossa. Halusin kiiltää. Tein paljon hyviä tekoja, jotta saisin tietyn maineen ja jotta omatuntoni sai hieman rauhaa. Ei saanut vaan mua ahdisti koko ajan.

2018 kesällä elämässäni tapahtui jotain, mikä käänsi mun laivan, en tosin sitä vielä silloin tajunnut. Olin yhdellä uskovien leirillä ja tapasin siellä naisen, ihmeellisen naisen. Leirin jälkeen rupesimme pitämään yhteyttä aika tiiviisti. Huomasin että meillä oli samanlaiset halut elämän suhteen ja meillä oli samanlainen sydän suhteessa Jumalaan. Meidän välillä oli kuitenkin yksi iso särö ja se oli mun pelaaminen.

Elin kaksoiselämää myös hänen kanssaan.
Tarjosin itsestäni vain sen puolen, jonka ajattelin hänelle kelpaavan. Salasin pelaamisen häneltä ja jopa huijasin häneltä rahaa pelaamiseen. Hän vaistosi koko ajan, että kaikki ei ole hyvin. Hän näki koko ajan mun hyvän ja rakastavan sydämen, mutta aisti myös, että on jotain muutakin. Ja oli kanssa.

Me tajuttiin nopeasti, että halutaan olla loppu elämä yhdessä ja mentiin kihloihin. Mulla ei riittänyt rohkeus kertoa hänelle mun pelaamisesta ja jatkoin vaan salailua. Syksyllä hän tuli raskaaksi ja silloin tajusin, että asioiden täytyy muuttua. Mä oon aina halunnut oman lapsen, enemmän kuin mitään muuta. Siitä ei mennyt montaa viikkoa, kun mun asiat tuli mutkan kautta päivänvaloon. Kerroin hänelle kaiken ja kirjoitin ylös kaikki ihmiset, joita olin huijannut, kaikki jotka sillä hetkellä muistin. Olin varma, että hän hylkää mut ja etten saa enää ikinä olla hänen kanssaan tai nähdä tulevaa vauvaa ja se olisikin ollut mielestäni oikein. Hän oli kuitenkin eri mieltä.

Hän ymmärsi jotenkin ihmeellisesti koko tilanteen ja sen sijaan että olisi hylännyt mut hän tulikin vaan lähemmäksi mua ja rupesi tukemaan mua kohti vapautta. Lokakuussa 2018 sain kokea pohjan pelaamiseen. Hakeuduin peliriippuvaisten vertaistukiryhmiin ja rupesin hetki kerrallaan elämään ilman pelejä ja ilman valehtelua. Me mentiin naimisiin vuoden vaihteessa ja raskaus eteni. Samalla eteni mun uus elämäntapa.

Tajusin että mun täytyy olla pelaamatta mutta myös valehtelematta. Ei edes valkoisia valheita, pieni valhe on portti jollekin suuremmalle.
Tänään olen ollut pelaamatta noin 9kk ja myös valehtelematta, lukuun ottamatta paria kertaa. Valehtelu on ollut niin iso osa mun elämää, että tuntuu että joka tilanteessa on tarvinnut valehdella. Ne muutamat kerrat jolloin vale on tullut suusta, on jäänyt kalvamaan niin paljon, että olen joutunut selvittämään ne välittömästi.

Nyt makaan sängyllä tietokone sylissä, rakas vaimo vieressä ja välissämme maailman suurin ihme eli 3 viikkoinen poikamme. Olen ruvennut maksamaan velkojani takaisin ja kohtaamaan ihmisiä, joita kohtaan olen toiminut väärin. Savotta on valtava mutta mennään pala kerrallaan. Olen takuuvarma, että jos saan olla päivän kerrallaan ilman pelejä, asiat tulee kuntoon. Se vaatii oman osuuden ja olen totaalisen valmis tekemään sen.

Pelaaminen vie vuosittain lukemattomia ihmisiä hautaan, niin meinas käydä myös mulle. Pelaaminen rikkoo lukemattomien ihmisten perheet ja psyykeen. Veikkaus, RAY ja kaikki ulkomaiset pelifirmat kylvävät tuhoa ja kuolemaa, mutta tarjoavat sen henkisen syanidikapselin kauniissa paketissa ja kertovat kuinka heidän tuotoilla tuetaan sitä sun tätä.
Fakta on se että heidän pelien kautta ihmisiä tuhoutuu ja joutuu lopun elämää kestävään velkahelvettiin.

Menkää katsomaan kuun alussa eläkepäivänä kauppoihin ja pelaamoihin, kuinka sadat vanhukset pelaavat muutamissa päivissä eläkkeensä hedelmäpeleihin, mutta eivät siitä häpeän takia kehtaa kellekään puhua. Heidän silmissään näkyy tyhjyys, kun he pelaavat. He ovat peliriippuvuuden orjia. Verkossa pelaa heihin nähden monin kertainen määrä ihmisiä joka päivä, siellä on tuhansia ihmisiä joita peliriippuvuus kuljettaa.

Seuratkaa tämän päivän nuoria ja lapsia. Heillä on joku älylaite tai konsoli edessään koko ajan. 10 vuoden päästä peliongelma räjähtää käsiin ja lujaa. Lapset ja nuoret, jotka on tänään koukussa näihin laitteisiin koukuttuvat helposti aikuisina kauppojen ja kioskien pelikoneisiin ja vielä helpommin netticasinoihin.

Tiedän että jokainen ihminen päättää itse pelaako vai ei, mutta toiset on alttiimpia valitsemaan väärin kuin toiset. Se riippuu monesta seikasta, mutta isossa kuvassa ihmiset jotka eivät ole saaneet rakkautta ja rajoja, ihmiset joille ei ole opetettu vastuuta valitsevat helpommin väärin. Minä kuulun tänään niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet päivä kerrallaan tuosta helvetistä eroon. Mutta en yksin, vaan ystävien avulla, vertaisten avulla ja ennen kaikkea vaimon ja Jumalan avulla.

Mä en pysty keltään ottamaan peliriippuvuutta pois. Mä en voi ottaa keltään kipuja ja haavoja pois enkä sitä yritäkään. Mä voin kertoa oman kokemuksen ja sen mistä oon avun saanut ja kuunnella. Mä en ole varmoilla pelaamisen suhteen, vaan teen joka päivä oman osuuteni sen suhteen, että saan pelaamattoman päivän. Loppu apu tulee muualta kun mä vaan otan ekan stepin. Mä toivon, että tää mun stoori herättäis jonkun. Toivon että tästä olis apua jollekin. Jos ei kellekään muulle ni itelleni ainakin, tää on terapeuttista.

Olen toipuva alkoholisti, toipuva narkomaani, toipuva peluri, isä, aviomies ja paljon muuta, mutta ennen kaikkea IHMINEN. Tsemppiä ja voimia kaikille jotka taistelette riippuvuuksien ja kipujen kanssa. Tsemppiä myös teille läheisille jotka kärsitte sivusta, kun rakkaanne tuhoaa elämäänsä.

Jussi Koivusaari

jussikoivusaari@gmail.com